Kaikilla kunniallisilla naisihmisilla on tahan ikaan mennessa jo oma vakikampaaja, jolla he ovat kayneet 20 vuotta. Samoin heidan hiustyylinsa on vakiintunut, tyylikas ja helppohoitoinen. Minulla taas on ollut ilo poukkoilla jos minkalaisilla kampaajilla aina vihrean-valon-palaessa-heti-vapaata-tyyppisista aloittelevien kampaajien hiusmalliksi ja takaisin. Sita omaa ei ole loytynyt.
Kohtalon iva -osio tulee tassa: nyt se taydellinen kampaaja sitten loytyi, mutta sijaitsee valitettavasti 10 000 kilometrin paassa normaalista asuinpaikastani. Yliopiston kampukselta loytyi keskihintainen (paikallinen naisten hiustenleikkuu voi maksaa 12-120 dollaria) erittain tomera ja ammattitaitoinen naisihminen, jolle jouduin heti lupaamaan etten enaa 1) itse leikkaa otsatukkaa ja 2) etten enaa itse varjaa hiuksiani. Valehtelin, tietty. Vuosittainen kampaajabudjettini kun ei yleensa ylita 100 euroa eika Atte kuitenkaan huomaa mitaan. Mutta aion menna toisen ja ehka jopa kolmannenkin kerran talle tadille leikattavaksi.
Viikonloppu kului tietoisen rauhallisissa merkeissa, silla olimme uupuneita viela lomasta ja koulun aloituksesta. Kavimme paikallisessa liikkuvan kuvan museossa "Eyes., lies and illusions' -nayttelyssa, teimme ruokaa ja kavimme leikkipuistossa. No perjantai-iltana nautimme Aten kanssa pitkasta aikaa kahdenkeskisesta iltahekesta ja kavimme parilla Docklandsissa sijaitsevassa James Squiren panimoravintolassa. Highway Man on suosikki. Sunnuntai-iltana jannattiin, paaseeko Melbourne Victory paikallisen futisliigan loppuotteluun. Aamun lehti kertoi sen, minka arvasimme 47 000 fanin huudosta viereiselta Telstra Domelta jo illalla: paasi. Menemme katsomaan finaalia 18. helmikuuta.
1.2.07
Home sweet home
Tassa kuvia meilta Docklandsista:
1. Master bedroom
2. Australialaista kylpparityylia
3. Lasten nukkuhuone
4. Keittiomme, vasemmalla olevan oven takana pyykkaystila
5. Olohuone
6. Nakyma parvekkeelta lanteen
7. Nakyma parvekkeelta etelaan
8. Nakyma parvekkeelta itaan
9. Asuintalorykelmamme. Asumme toisesn oikealta juuressa oelvassa matalassa osassa.
1. Master bedroom
2. Australialaista kylpparityylia
3. Lasten nukkuhuone
4. Keittiomme, vasemmalla olevan oven takana pyykkaystila
5. Olohuone
6. Nakyma parvekkeelta lanteen
7. Nakyma parvekkeelta etelaan
8. Nakyma parvekkeelta itaan
9. Asuintalorykelmamme. Asumme toisesn oikealta juuressa oelvassa matalassa osassa.
Ui tai uppoa!
Tama on menetelma, jolla Ossi rautaisella itsetunnolla varustettuna harjoitteli uimista - onneksi aiti oli lahella niina ensimmaisena miljoonana kertana, kun upposi...
No, paatimme kokeilla samaa metodia lasten koulunkayntiin, joka alkoi eilen. Tuntui kylla aika hurjalta jattaa lapset kumpikin omaan luokkaansa mukanaan Disneyn kuvitettu suomi-englanti-suomi-sanakirja, evaat ja valloittava persoonansa. No Eve kylla jai Ossin seuraksi pariksi tunniksi. Iltapaivaraportin mukaan Ossilla oli ollut 10 minuutin black moment, jolloin han olisi halunnut lahtea kotiin, mutta muuten meni hyvin. Neela taas ilmoitti saaneensa 5 uutta ystavaa. Kummankin luokalle tuli myos toiset suomalaiset, tytot, jotka ovat kayneet esikoulua Lontoossa. Jotain vertaistukea siis on. Ossi harmitteli, kun ei ollut saanut tehda matematiikan tehtavaa, vaikka oli kylla kuulemma tajunnut, mita siina pitaa tehda.
Koulu ja lasten opettajat Anne ja Melissa vaikuttavat niin mukavilta, etta paadyimme siihen, etta emme ainakaan toistaiseksi viekaan lapsia neljana paivana language schooliin, niin kuin alunperin oli tarkoitus. Vaikka ryhmat siella ovatkin hieman pienempia (12 vs. 18) niin vakaa uskomme on, etta lapset oppivat kielen itse asiassa nopeammin varsinaisessa kouluymparistossa. Lisaksi opet ja luokkakaverit ovat nyt tuttuja ja uusi luokka olisi taas uusi stressi. Matkakin olisi puoli tuntia pitempi suuntaansa. Sovimme rehtorin kanssa, etta arvioimme tilannetta parin viikon paasta uudelleen.
No, paatimme kokeilla samaa metodia lasten koulunkayntiin, joka alkoi eilen. Tuntui kylla aika hurjalta jattaa lapset kumpikin omaan luokkaansa mukanaan Disneyn kuvitettu suomi-englanti-suomi-sanakirja, evaat ja valloittava persoonansa. No Eve kylla jai Ossin seuraksi pariksi tunniksi. Iltapaivaraportin mukaan Ossilla oli ollut 10 minuutin black moment, jolloin han olisi halunnut lahtea kotiin, mutta muuten meni hyvin. Neela taas ilmoitti saaneensa 5 uutta ystavaa. Kummankin luokalle tuli myos toiset suomalaiset, tytot, jotka ovat kayneet esikoulua Lontoossa. Jotain vertaistukea siis on. Ossi harmitteli, kun ei ollut saanut tehda matematiikan tehtavaa, vaikka oli kylla kuulemma tajunnut, mita siina pitaa tehda.
Koulu ja lasten opettajat Anne ja Melissa vaikuttavat niin mukavilta, etta paadyimme siihen, etta emme ainakaan toistaiseksi viekaan lapsia neljana paivana language schooliin, niin kuin alunperin oli tarkoitus. Vaikka ryhmat siella ovatkin hieman pienempia (12 vs. 18) niin vakaa uskomme on, etta lapset oppivat kielen itse asiassa nopeammin varsinaisessa kouluymparistossa. Lisaksi opet ja luokkakaverit ovat nyt tuttuja ja uusi luokka olisi taas uusi stressi. Matkakin olisi puoli tuntia pitempi suuntaansa. Sovimme rehtorin kanssa, etta arvioimme tilannetta parin viikon paasta uudelleen.
30.1.07
Back in Business
Terve taas. Vietimme viime viikon ensi kesan kesaloman merkeissa Great Ocean Roadin varrella. Tukikohtana meilla oli Aten kollegan ystavan kesamokki Wye Riverilla, noin 200 kilometria Melbournesta lanteen. Kuskina meilla puolestaan oli Aten 25-vuotias serkku Aki, joka rohkeasti hyppasikin 8-paikkaisen Toyotan puikkoihin ja kaarsimme vasenta kaistaa valtamerta kohti. Viikon elamysvyorya on vaikea purkaa jarkevanmittaiseen paivakirjamerkintaan, joten en yritakaan kirjoittaa kronologista kuvausta, vaan saatte tyytya tuokiokuviin ja tunnelmapaloihin matkan varrelta (valokuvien kanssa tokkii vielakin, kotimme ADSL ei saa linjaa ja toissa pitaisi ehtia tehda toita. Toivottavasti ehdin tutkia asiaa kunhan saan tyot ensin rullaamaan).
Great Ocean Road: Se on kirjaimellisesti hakattu kallion kupeeseen valtameren viereen ja kulkee paikoitellen ihan rannassa, paikoitellen huikaisevan korkealla. Keskinopeus on matala, varmaan viiden-kuudenkympin luokkaa maisemallisimmilla osuuksilla. Tiemerkinnat ovat vaikuttavia, etenkin yoaikaan: kaistojen rajoja osoittavat heijastimet, mutkista (joita on paljon) nuolet ja nopeussuositusmerkit, ja jos jonkinlaista muutakin varoituskylttia on pilvin pimein.
Maisemat/luonto: Valtameri saa ainakin tallaisen tyton tehtaan varjoista aina hiljaiseksi. Tutkimme erilaisia rantoja, kerasimme litrakaupalla simpukankuoria, kuljimme paikallisten pienten sademetsasaarekkeiden saniaispuitten alla, tarvoimme loputonta eukalyptusmetsaa nahdaksemme vesiputouksia. Paikallisissa kaupungeissa (Lorne, Apollo BAy) kavimme vain tankkamassa auton ja jaakaappimme.
Havainnot/elamykset: Koalia, lahimmat noin metrin paassa, suowallabi, harmaakenguruja, nokkasiileja, kuutta lajia papukaijaa, kookaburria, kotka sp., iso rapu, McNaugh-komeetta, uinti valtameren aalloissa.
Muuta: Ihastuin australialaisiin kyltteihin. Kenguruvaroitus ym. ovat klassikkoja, mutta enta sitten nama: "High fire zone. Plan to survive". Tai moottoritien rampilla (jossa nopeus on kaiketi noin 100 km/h): "Wrong way. Go back". Ja pari kertaa Akillekin oli tarpeen: "Drive on left in Australia".
Itsemme paikallisesta tuoreesta kalasta ja jattikatkaravuista ahkyyn syoneena yritamme nyt lasketella oikeasti arkeen. Aki ja Teppo lahtevat huomenna pohjoiseen Suurelle Valliriutalle ja kenties myos Kakadun luonnonpuistoon, ja me saamme lapset ja muut tavarat takaisin paikoilleen. Lasten koulun alkaa huomenna, ja se onkin jannittava juttu. Tahan mennessa tiedamme vain, etta toisen opettaja on Anne ja toisen Melissa...
Great Ocean Road: Se on kirjaimellisesti hakattu kallion kupeeseen valtameren viereen ja kulkee paikoitellen ihan rannassa, paikoitellen huikaisevan korkealla. Keskinopeus on matala, varmaan viiden-kuudenkympin luokkaa maisemallisimmilla osuuksilla. Tiemerkinnat ovat vaikuttavia, etenkin yoaikaan: kaistojen rajoja osoittavat heijastimet, mutkista (joita on paljon) nuolet ja nopeussuositusmerkit, ja jos jonkinlaista muutakin varoituskylttia on pilvin pimein.
Maisemat/luonto: Valtameri saa ainakin tallaisen tyton tehtaan varjoista aina hiljaiseksi. Tutkimme erilaisia rantoja, kerasimme litrakaupalla simpukankuoria, kuljimme paikallisten pienten sademetsasaarekkeiden saniaispuitten alla, tarvoimme loputonta eukalyptusmetsaa nahdaksemme vesiputouksia. Paikallisissa kaupungeissa (Lorne, Apollo BAy) kavimme vain tankkamassa auton ja jaakaappimme.
Havainnot/elamykset: Koalia, lahimmat noin metrin paassa, suowallabi, harmaakenguruja, nokkasiileja, kuutta lajia papukaijaa, kookaburria, kotka sp., iso rapu, McNaugh-komeetta, uinti valtameren aalloissa.
Muuta: Ihastuin australialaisiin kyltteihin. Kenguruvaroitus ym. ovat klassikkoja, mutta enta sitten nama: "High fire zone. Plan to survive". Tai moottoritien rampilla (jossa nopeus on kaiketi noin 100 km/h): "Wrong way. Go back". Ja pari kertaa Akillekin oli tarpeen: "Drive on left in Australia".
Itsemme paikallisesta tuoreesta kalasta ja jattikatkaravuista ahkyyn syoneena yritamme nyt lasketella oikeasti arkeen. Aki ja Teppo lahtevat huomenna pohjoiseen Suurelle Valliriutalle ja kenties myos Kakadun luonnonpuistoon, ja me saamme lapset ja muut tavarat takaisin paikoilleen. Lasten koulun alkaa huomenna, ja se onkin jannittava juttu. Tahan mennessa tiedamme vain, etta toisen opettaja on Anne ja toisen Melissa...
17.1.07
Australian Open
Tätä ette nähneet televisiossa – silminnäkijä kertoo.
Yksi tavoite, joka minulla Melbournen matkalle lähdettäessä oli, oli käydä Australian Open –tennisturnauksessa. No nyt on käyty varsin perusteellisesti, kahtena päivänä. Valitsimme halvimman vaihtoehdon, ns. ground passit, joilla ei pääse isoimmille kentille lainkaan. (Näille on varattu jokunen paikka 2. isoimmalla Vodafone Arenalla mutta kumpanakaan päivänä ei ollut sinne mitään asiaa, Rod Laver –areena on täysin mahdoton).
Ensimmäisenä päivänä oli suht kiva keli, 25 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Olimme isolla joukolla liikkeellä, koko meidän 5-henkinen perhe ja Aten serkut Aki ja Teppo. Aloitimme päivän yrittämällä seurata ruotsalaisen Joakim Johanssonin matsia, lähinnä siksi, että ruotsalaisilla faneilla tuntui olevan hyvä meininki heti aamusta. No, kahden pelin jälkeen Johanssonilta meni jalka ja peli päättyi siihen. Pienen iteroinnin jälkeen saimme varjopaikat Show Court 3:lta, jossa pelasi 9-rankattu kroaatti Mario Ancic.
Nyt nähtiin jo vähän tennistäkin, tosin Ancic voitti suoraan 3-0. Kesken pelin kentän ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä, ja seuraavan päivän lehdestä luimme, että serbit, kroaatit ja kreikkalaiset olivat mellakoineet. Yksi mies joutui sairaalaan ja portilla vartijat ottivat seuraavasta päivästä lukien metallinpaljastimet tosikäyttöön.
Innostuimme tennistunnelmasta niin, että päätimme Atte, Aki ja minä mennä vielä tiistaina seuramaan pelejä, kun Jarkko Niemisen avausmatsi oli ohjelmassa. No, eka matsi Jarkon kentällä oli joku naisten matsi, johon ei kauheasti tullut keskityttyä. Sitten iskikin ’extreme heat policy’, joka lykkäsi Jarkon ottelun alkamaan vasta iltakahdeksalta. Lämpötila kun kipusi varjossa 41 asteeseen…Pelin lykkääntymisestä ilmoitettiin aina puolen tunnin-tunnin välein, joten hengailimme kentällä. Työpäivästä muodostui varsin tehokas, kun muutakaan tekemistä ei ollut.
Itse pelissä Jarkko ei ollut parhaimmillaan, vähemmänkin kokenut katsoja huomasi puutteita mm. verkkopelissä ja ykkössyötössä. Jenkkivastustaja hyytyi kuitenkin jalkakramppeihin, ja Nieminen voitti 3-1. Peli päättyi juuri ennen puolta yötä. Jarkko palkitsi koko päivän odottaneet fanit vartin nimikirjoitus- ja kuvaussessiolla ja lähti lepäämään.
Mikä sitten oli erilaista verrattuna tenniksen seuraamiseen televisiosta? No, televisiosta ei esimerkiksi näe, että Ancic on tosi törkeä pallopoikia kohtaan, ja kohtelee heitä lähinnä kuin esineitä. Tämän huomaa esim. siitä, ettei hän katso heitä silmiin ja heittää pyyhkeen taakseen odottaen, että joku ottaa sen kiinni. Niemisellä puolestaan on hauska tapa jutella pelin keskellä aina välillä yleisölle (’jaaha, tällainen peli tällä kertaa’). Tuomioita on tosi hankala tehdä, vaikka on ihan kentän vieressä. Rod Laver areenalla onkin käytössä tänä vuonna ensimmäisen kerran videotuomarointimahdollisuus, johon pelaaja voi halutessaan vedota. Kaksi väärää vetoamista/erä sallitaan.
Tennishuumassa teidän australiankirjeenvaihtajanne
Laura
Yksi tavoite, joka minulla Melbournen matkalle lähdettäessä oli, oli käydä Australian Open –tennisturnauksessa. No nyt on käyty varsin perusteellisesti, kahtena päivänä. Valitsimme halvimman vaihtoehdon, ns. ground passit, joilla ei pääse isoimmille kentille lainkaan. (Näille on varattu jokunen paikka 2. isoimmalla Vodafone Arenalla mutta kumpanakaan päivänä ei ollut sinne mitään asiaa, Rod Laver –areena on täysin mahdoton).
Ensimmäisenä päivänä oli suht kiva keli, 25 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Olimme isolla joukolla liikkeellä, koko meidän 5-henkinen perhe ja Aten serkut Aki ja Teppo. Aloitimme päivän yrittämällä seurata ruotsalaisen Joakim Johanssonin matsia, lähinnä siksi, että ruotsalaisilla faneilla tuntui olevan hyvä meininki heti aamusta. No, kahden pelin jälkeen Johanssonilta meni jalka ja peli päättyi siihen. Pienen iteroinnin jälkeen saimme varjopaikat Show Court 3:lta, jossa pelasi 9-rankattu kroaatti Mario Ancic.
Nyt nähtiin jo vähän tennistäkin, tosin Ancic voitti suoraan 3-0. Kesken pelin kentän ulkopuolelta alkoi kuulua meteliä, ja seuraavan päivän lehdestä luimme, että serbit, kroaatit ja kreikkalaiset olivat mellakoineet. Yksi mies joutui sairaalaan ja portilla vartijat ottivat seuraavasta päivästä lukien metallinpaljastimet tosikäyttöön.
Innostuimme tennistunnelmasta niin, että päätimme Atte, Aki ja minä mennä vielä tiistaina seuramaan pelejä, kun Jarkko Niemisen avausmatsi oli ohjelmassa. No, eka matsi Jarkon kentällä oli joku naisten matsi, johon ei kauheasti tullut keskityttyä. Sitten iskikin ’extreme heat policy’, joka lykkäsi Jarkon ottelun alkamaan vasta iltakahdeksalta. Lämpötila kun kipusi varjossa 41 asteeseen…Pelin lykkääntymisestä ilmoitettiin aina puolen tunnin-tunnin välein, joten hengailimme kentällä. Työpäivästä muodostui varsin tehokas, kun muutakaan tekemistä ei ollut.
Itse pelissä Jarkko ei ollut parhaimmillaan, vähemmänkin kokenut katsoja huomasi puutteita mm. verkkopelissä ja ykkössyötössä. Jenkkivastustaja hyytyi kuitenkin jalkakramppeihin, ja Nieminen voitti 3-1. Peli päättyi juuri ennen puolta yötä. Jarkko palkitsi koko päivän odottaneet fanit vartin nimikirjoitus- ja kuvaussessiolla ja lähti lepäämään.
Mikä sitten oli erilaista verrattuna tenniksen seuraamiseen televisiosta? No, televisiosta ei esimerkiksi näe, että Ancic on tosi törkeä pallopoikia kohtaan, ja kohtelee heitä lähinnä kuin esineitä. Tämän huomaa esim. siitä, ettei hän katso heitä silmiin ja heittää pyyhkeen taakseen odottaen, että joku ottaa sen kiinni. Niemisellä puolestaan on hauska tapa jutella pelin keskellä aina välillä yleisölle (’jaaha, tällainen peli tällä kertaa’). Tuomioita on tosi hankala tehdä, vaikka on ihan kentän vieressä. Rod Laver areenalla onkin käytössä tänä vuonna ensimmäisen kerran videotuomarointimahdollisuus, johon pelaaja voi halutessaan vedota. Kaksi väärää vetoamista/erä sallitaan.
Tennishuumassa teidän australiankirjeenvaihtajanne
Laura
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
